Vuoden 2024 Surukonferenssi järjestettiin hybriditapahtumana Tampereen yliopistolla 25.–26.4.2024. Konferenssin teema oli Elämä läheisen kuoleman jälkeen. Aihetta käsiteltiin niin tutkimuksen, kuolevan läheisten kuin työssään läheisensä menettäneitä kohtaavien ammattilaisten näkökulmista. Konferenssi keräsi ennätysyleisömäärän: paikan päällä ja etäyhteyksin konferenssiin osallistui yli 400 henkeä. Surukonferenssista kerätyn palautteen mukaan osallistujien edustamissa toimialoissa korostuivat järjestöt, terveydenhuoltoala ja seurakunnat.

Huomio surevan perheen koko elämäntilanteeseen

Heti kun Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran Heikki Rosenholm oli avannut konferenssin, saatiin kuulla Surunauha ry:n kokemusasiantuntijan koskettava kertomus hänen vaimonsa itsemurhan vaikutuksesta heidän perheeseensä. Kokemusasiantuntija kiteytti kauniisti ajatuksen siitä, miltä pohjalta perhe pystyi jatkamaa elämäänsä eteenpäin: ”Elämässä pitää olla haaveita, toiveita ja unelmia, joita kohti pyrkiä”. Juuri kokemuspuheenvuorot ovat osallistujapalautteenkin mukaan konferenssin rikkainta antia, joka konkretisoi luennoitsijoiden esiin nostamia teemoja ja jättää tunnejäljen. Kokemusasiantuntijoiden rohkeus ja avoimuus saa palautteissa paljon kiitosta.

Torstaina 25.4. perhe-, yksilö-, ja varhaisten vuorovaikutussuhteiden psykoterapeutti Florence Schmitt käsitteli keynote-luennossaan perheenjäsenen kuoleman vaikutusta perheeseen. Hän korosti surevan koko elämäntilanteen huomioimista ja varoitti ihmisen itsemääräämisoikeuden liian orjallisesta kunnioittamisesta viitaten kokemusasiantuntijan kokemukseen itsetuhoisuuden hoidosta. Useissa osallistujapalautteissa ylistettiin Schmitt asiantuntevaa, käytännön esimerkein höystettyä luentoa. Häntä luonnehdittiin palautteissa ammattitaitoiseksi, sydämelliseksi, humoristiseksi ja karismaattiseksi puhujaksi, jolla on ilmiömäinen kyky olla vuorovaikutuksessa yleisön kanssa.​

Mitä sureva keho kertoo?

Molempina konferenssi-iltapäivinä kuulijoita vaivasi todellinen runsauden pula: valittavana oli kolme syventävää luentoa, joissa pohdittiin, miten ammattilainen voi tukea surevaa, millaisia eksistentaalisia kysymyksiä liittyy läheisen kuolemaan ja miten traumaa ja surua voidaan käsitellä kehollisesti.

Tanja Pihlajan täpötäydellä luennolla trauman ja surun kehollisesta käsittelystä tunnelma oli kuin sardiinipurkissa. Osallistujat pääsivät silti havainnoimaan myös käytännön asentoharjoitusten avulla esimerkiksi, millaisia tunteita ruokkii neula-asento tai miten paljon luottamusta vaatii antaa käsivartensa toisen kannateltavaksi. Tämä keräsi myös kiitosta osallistujilta: sitä pidettiin hyvänä vastapainona luennoilla istumiselle ja sen koettiin antavan myös oikeasti työvälineitä omaan työhön.

Uutta tutkimusta mm. kuoleman merkityksellisyydestä ja surun paikasta

Torstain tieteellisissä sessioissa aiheena olivat lapsen kuoleman suru vanhemmissa ja erilaisten hoitomenetelmien merkitys palliatiivisessa hoidossa olevien ja parantumattomasti sairaiden potilaiden keskuudessa. Muiden muassa Anna Liisa Aho esitteli tutkimusta, jossa kartoitettiin lapsen traumaattisen kuoleman kokeneiden vanhempien käsityksiä kuolemasta. Tämän tutkimuksen perusteella vanhemmat eivät pääsääntöisesti löytäneet merkitystä lapsensa kuolemalle. Ulla Tuunanen ja Anna-Kaisa Kuusisto esittelivät tutkimustaan lapsensa menettäneiden vanhempien surun paikoista, joihin lukeutuu myös surevan oma keho. Sen myötä suru kulkee mukana kaikkiin surevan kokemiin paikkoihin. Tieteellisten sessioiden kohdalla osallistujapalautteessa harmiteltiin sitä, että eri tutkimusten tulosten esittelylle jäi harmillisen vähän aikaa.

Haasteena surevien tukeminen

Surukonferenssin ensimmäisen päivän päätteeksi kuultiin vielä lapsensa menettäneen äidin kokemuspuheenvuoro, jossa hän määritteli säälin ja empatian rajan seuraavasti: ”Ei niinkään, mitä sanoo, kuin miten sen sanoo”. Palautteessa eräs osallistuja kiteyttääkin kokemuspuheenvuorojen merkitystä näin: ”Ihan varmasti jokainen kuulija sai paljon ajattelemisen aihetta siitä, kuinka voimme kohdata ihmisen, joka on kokenut tragedian ja surun.”

Ensimmäinen päivä loppui Surujärjestöjen työntekijöiden asiantuntijakeskusteluun tuen tarpeesta ja tukipalveluiden haasteista erilaisissa menetyksissä. Paneelissa listattiin neljän Surujärjestön yhteiset vaikuttamistavoitteet: kriisituen, lasten ja nuorten tuen ja kotipalvelun saatavuus sekä surun huomioiminen työelämässä ja terapiatakuun toteutuminen. Konferenssipalautteissa kiiteltiin sitä, että Surujärjestöt toivat asiantuntijakeskustelussa enemmän esiin omaa rooliaan.

Konferenssin iltajuhlaa vietettiin Restaurant Frenckell & Pihassa, jossa osallistujapalautteiden mukaan oli nautittu erityisesti herkullisesta noutopöydästä ja surusävytteisestä musiikista. Kiitosta saivat myös hyvät pöytäkeskustelut ja kritiikkiä tilan akustiikka.

Parasympaattinen hermosto kaipaa aktivointia

Konferenssin toinen päivä käynnistyi Tuuli Lahden keynote-luennolla surun vaikutuksista kehoon ja hyvinvointiin. Hänen mukaansa suru saattaa näkyä kehossa mm. väsymyksenä, unihäiriöinä, kiputiloina, ruokahaluttomuutena, muistivaikeuksina, huimauksena ja ahdistuksena. Kuormittavassa elämäntilanteessa elimistön sympaattinen hermosto voi aktivoitua liiaksi, jolloin surevalle voi olla hyötyä sen vastavaikuttajan eli parasympaattisen hermoston aktivoimisesta esim. liikkumalla luonnossa, rentoutusharjoituksilla, hengitysharjoituksilla, kulttuurielämyksillä tai musiikkia kuuntelemalla. Osallistujapalautteen mukaan Lahden luento toimi hyvänä alustuksena päivälle, ja kertoipa eräs osallistuja saaneensa siitä vertaistukeakin omaan surunkäsittelyynsä.

Toivoa yllättävissäkin paikoissa

Perjantain kokemuspuheenvuorossa kuultiin perheen elämästä sen jälkeen, kun läheinen on kuollut henkirikoksen uhrina. Puheenvuorossa nousi esiin päihteiden tuoma stigma ja toivon ja inhimillisyyden löytyminen yllättävältä taholta: ulosottomieheltä. Kokemuspuheenvuorojen kuuntelijoissa herättämistä tunnereaktioista kertoi se, että useissa osallistujapalautteissa perheiden jääminen vaille kriisiapua kirvoitti myötätuntoa.

Konferenssin viimeisellä keynote-luennolla kouluttajapsykoterapeutti ja tietokirjailija Maaret Kallio puhui toivon merkityksestä ja siitä, kuinka toivon vastakohta ei ole epätoivo vaan toivottomuus. Palautteiden mukaan Kallion kohtaamisen taito ja läsnäolon kyky välittyivät vahvasti, toisaalta osa vastaajista olisi kaivannut häneltä jotain vielä enemmän. Kallion lohdulliset sanat ja puhuttelevat diakuvat joka tapauksessa saattelivat konferenssin osallistujat lempeästi kotimatkalle kahden intensiivisen konferenssipäivän jälkeen.