Perheterapeutti Eija Tuukkanen saattohoitokoti Terhokodista kertoo haastattelussa työstään perheiden kanssa, joissa toinen vanhemmista on saattohoidossa tai menehtynyt saattohoidossa. Tuukkasen mukaan tärkeintä kuolevan tai kuolleen ihmisen läheisten kohtaamisessa on aito läsnäolo.
“Kuvassa kanssani ovat ystäväni koirat Pulma ja Wiski. Joista varsinkin pienempi, tuo tumma koira, Pulma, on todellinen lohduttajakoira – ihan missä tilanteessa vaan. Aina valmiina tuomaan lohtua.” Valokuvaaja: Satu Nyström
Missä tehtävässä toimit ja miten pitkään olet toiminut alalla?
Toimin Terhokodin perhetyöntekijänä. Olen tullut Terhokotiin vuonna 2004 sairaanhoitajaksi. Vuonna 2012 on käynnistynyt perhetyö eli perheiden tukeminen, kun vanhempi sairastaa ja perheessä on alaikäisiä lapsia. Näille perheille kerrotaan mahdollisuudesta perhetyön tukeen. Jos perhe toivoo, niin lähden tapaamaan heitä ja kartoittamaan, millainen tilanne on, ja käynnistyy perhetyön tuki. Aluksi tein puolet työajastani hoitotyötä ja puolet työajastani perhetyötä. Nyt olen noin neljä vuotta tehnyt täysiaikaisesti perhetyötä.
Miten yleensä toimit surevan kohtaamisen tilanteissa?
Pysähdyn joka kerta itse ajatuksen tasolla miettimään, keitä olen menossa tapaamaan, keitä siellä on. Onko perhe minulle jo entuudestaan tuttu vai ovatko he minulle vieraita? Minkälainen tilanne on? Onko kuolema juuri tapahtunut? Tai olenko mahdollisesti jopa paikalla kuoleman hetkellä? Sellainen tsekkaus itselleni, mihin tilanteeseen olen menossa ja astumassa. En pidä siitä, että oletetaan jotain asiaa ja tilannetta tai käytöstä. Jos ei tiedä, niin pitää rehellisesti kertoa se, että en tiedä kuinka toimia nyt tai että en tiedä tilanteesta ennakkoon mitään.
Menen tilanteeseen puhtaalla ja avoimella mielellä. En oleta tai odota itseltäni, että minun pitäisi olla jollakin tietyllä tapaa tai minulla pitäisi olla sanoja siinä tilanteessa. Läsnäolo kuvaa sitä, miten siinä tilanteessa ollaan, että aistii sitä, mitä tässä tilanteessa voisi sanoa tai tehdä.
Lapset tulevat hyvin spontaanisti kertomaan, että heidän vanhempansa on kuollut. Siinäkin tilanteessa jään katsomaan tilannetta ja kuuntelemaan. Ensikohtaaminen perheen kanssa voi olla mitä vain, esimerkiksi humoristinen tai surullinen. Jos perheen vanhempaa itkettää, sanoitan lapsille, että nyt äitiä tai isiä itkettää, odotetaan, että itku loppuu, ei se kestä kauan.
Kohtaamistilanteissa kysyn lupaa, saanko halata sinua. Lapset ja nuoret ovat hyvin avoimia läheisyydelle tämänlaisissa tilanteissa. He tulevat halattaviksi, kun vain tekee itse pienen eleen ja levittää kädet. Ei tarvita välttämättä edes sanoja. Nuoret kaipaavat kosketusta ja jäävät usein halaukseen. En lähde olettamaan, että en voisi halata nuorta. Kaikki lähtee läsnäolosta, olen tässä ja sitten edetään tilanteen ehdoilla halaten tai jotenkin muuten.
Lapset ja nuoret jäävät usein paikanpäälle oleskelemaan ja kuuntelemaan. Aika paljon sanoitan tilannetta. Kysyn ihan arkisista perustarpeista: ”miten olette nukkuneet?”, ”oletteko olleet jo koulussa?” ”mitä sinä tarvitset nyt?”. Jos kuolema on tapahtunut juuri, saatan kysyä: ”haluatko lähteä tästä tilanteesta hetkeksi pois?”, ”haluatko jutella?” ”ottaisitko lasin vettä?”. Pyrin siihen, että sureva saisi kohtaamisessamme mahdollisuuden hengähtää, jos siihen on tarvetta.
Mitä tilanteessa on mielestäsi hyvä tehdä tai sanoa surevalle läheiselle tai läheisille?
Kun kohtaan perheen lapsia tai nuoria ensimmäistä kertaa kuoleman jälkeen, käytän heidän kanssaan ilmaisua ”otan osaa” tai ”osanottoni”. Kysyn heiltä heti perään, että onko kukaan vielä sanonut heille näin. Sitten avaan lapsille sitä, mitä ilmaisu tarkoittaa heidän maailmassaan. Kun he tapaavat ihmisiä, joita eivät ole tavanneet vielä vanhemman kuoleman jälkeen, ja joku tuttu tulee ja sanoo nämä sanat, niin se kertoo siitä, että henkilö tietää, mitä perheelle on käynyt. Silloin tilanteessa vastuu ei ole lapsella, vaan se tarkoittaa, että vastapuoli tietää jo tapahtuneesta. Myös aikuisen nyökyttely tai olalle taputtaminen tarkoittaa, että hän tietää tapahtuneesta. Kun lapsi tietää tämän, hänen ei tarvitse jännittää esimerkiksi opettajan kohtaamista koulussa ja mitä hän opettajalle sanoo. Hän ymmärtää, että kun opettaja sanoo ”otan osaa” tai ilmaisee myötätuntoa eleillä, niin opettaja tietää tapahtuneesta. Se avaa mahdollisuuden keskusteluun, jolloin lapselta voi kysyä, haluaako hän puhua tapahtuneesta tai kertoa siitä.
Itselleni työntekijänä tärkeää on se ajatus siitä, että minä olen tässä, minä kestän, minä en hajoa. Pystyn vastaamaan lapsen kysymyksiin, mikä osoittaa hänelle, että joku ei hajoa, vaan kannattelee ja kuuntelee tässä tilanteessa.
Ylipäätään surevien kanssa on hyvä muistaa, että ei mene lupaamaan liian suuria. Ei lupaa mitään, mitä ei voi pitää. Kannattaa miettiä, mitä ylipäätään voi luvata. Jos sanoo surevalle, että hän voi soittaa ihan milloin vain tai lupautuu auttamaan häntä missä vain, niin silloin täytyy seistä sen tarjouksen takana. Jos ei pysty pitämään antamaansa lupausta, niin se on surevalle kuin märkä ratti vasten kasvoja.
Mitä mielestäsi on tärkeää ottaa huomioon surevan kohtaamisessa, kun kohtaa kuolleen tai kuolevan ihmisen läheisen?
Tärkeää on ottaa huomioon niin fyysinen kuin psyykkinen turvallisuus. Kohtaamisen tulee tapahtua turvallisessa ympäristössä. Aina tulee tarkistaa, onko lähellä muita, jos on niin keitä he ovat. Onko tilanne sellainen, että siinä voi lähteä kysymään tapahtuneesta tai ottaa asian ylipäätään puheeksi.
Erityisesti kouluikäisten kohdalla koulussa on tärkeää huomioida, missä porukassa he ovat. Jos he ovat esimerkiksi kaveriporukassa ja kavereille ei ole vielä kerrottu tapahtuneesta. Aikuisella täytyy olla tilannetajua, että voiko tässä tilanteessa ottaa asian puheeksi, kun nuori on kaveriporukan keskellä välitunnilla. Aikuisen tulee huomioida turvallisuus, mitä lapselle tapahtuu, kun ottaa asian puheeksi. Hämmentyykö hän, itkeekö hän, liikuttuuko hän, nämä pitäisi miettiä loppuun asti. Aikuisen tulee ottaa huomioon fyysinen ympäristö ja lapsen reaktiot. Miettiä, onko tämä sellainen paikka. Jos lapsi alkaa esimerkiksi itkemään, niin aiheutanko lapselle vielä enemmän hämmennystä tai hankalan tilanteen sillä, että en itse ajatellut, missä otan asian puheeksi.
Miten omia tunteitaan voi käsitellä työssä vastaantulevissa tilanteissa?
Ensinnäkin minulla on hyvä yksilötyönohjaus, jossa käyn läpi tilanteita ja tilanteiden nostattamia tunteita. Se auttaa jaksamaan. Olen tehnyt saattohoitotyötä vuodesta 1991 lähtien. Ajattelen, että myös työkokemuksen tuoma tieto auttaa minua tilanteiden käsittelyssä. Joskus liikutun kohtaamisissa, mutta pidän huolta siitä, että en itke niin, että minua täytyisi lohduttaa. Jos huomaan, että liikutun, niin sanoitan sitä lapsille, nuorille ja perheelle, mikä tilanteessa minua liikutti ja kosketti.
Joskus saata myös nopeasti kollegan kanssa purkaa tilannetta, jossa on tapahtunut enemmän, ja ollut enemmän tunteita tai suuria tunteita. Tilanteen jälkeen olen jakanut sitä kollegan kanssa ja sitten jatkanut työnohjauksessa.
Yksi tärkeä syy, miksi jaksan tehdä työtä, joka herättää vahvoja tunteita, on se, että minulla ei ole yhteistä historiaa kohtaamieni perheiden kanssa. En joudu luopumaan menneestä yhteisestä ajasta, en tiedä millainen henkilö oli ennen sairastumistaan. Minulla ei ole tunnesidettä kuolevaan tai kuolleeseen henkilöön, jolloin tilanne koskettaisi ihan eri tavalla. Heti jos kohtaan työssäni esimerkiksi entisen työkaverini, jonka olen tuntenut, niin alkaa tulla tunteita enemmän pintaan. Silloin täytyy pystyä erottamaan työminä ja se kaveriminä toisistaan.
Millaiset surevan kohtaamisen tilanteet ovat sinulle erityisen haastavia ja miten toimia näissä tilanteissa?
Haastavimpia ovat tilanteet, kun aikuinen estää lasta osallistumasta ainutkertaiseen tilanteeseen, jossa vanhempi tekee kuolemaa tai on jo kuollut. Kun tulee aika jättää jäähyväiset, eikä anneta lapsen osallistua siihen. Ei anneta tarpeeksi tietoa lapselle, että mihin on mahdollisuus. Asiat kerrotaan aikuiselle, joka tekee päätöksen lapsen tai nuoren puolesta, eikä aikuinen kysy heiltä, haluavatko he osallistua. Siten estetään lapsen osallisuus ja osallistuminen tilanteeseen. Ei anneta heille mahdollisuutta osallistua jäähyväisten jättöön, se satuttaa. Ammattilaisena tiedän, että tiedon antaminen lapsille on tärkeää, jolloin lapsi voi itse tehdä päätöksen. Yleensä ne päätökset ovat sellaisia, että lapsi haluaa mennä sanomaan jäähyväiset ja heipat. Olen ollut esimerkiksi tilanteessa, jossa perheen toinen vanhempi on ollut sitä mieltä, että pitää sanoittaa kuolemaa lapsille ja toinen vanhempi on ollut sitä mieltä, että ei pidä sanoittaa. On vaikeaa kohdata niitä lasten katseita, kun näen heidän silmistään, että he tarvitsisivat tukeani, mutta vanhempi sanoo, että he eivät tarvitse minua enää ja joudun jättämään heidät vaille tukea. Vanhemman saattohoito ja kuolema ovat lapsille ja nuorille tärkeitä ja ainutlaatuisia tilanteita ja heillä on tarve olla siinä mukana.
Haluaisitko sanoa jotakin erityisesti läheisensä menettäneille lukijoille?
En pidä ollenkaan sanonnasta, tunnelin päässä on valoa. Haluan kuitenkin luoda läheisensä menettäneille toivoa. Alku tulee olemaan hankalaa ja kivikkoista. Pikkuhiljaa voi huomata, että arki alkaa rullata ja sinne tulee hyviä asioita ja hyviä ajatuksia. Aikaa se kyllä vie.
