Surevan kohtaaminen -hanke tuo esiin monimuotoista surua ja erilaisia tapoja surra. Jokaisella surevalla on oikeus suruun, eikä yhtä ainoaa tapaa surra ole. Annamme äänen yhdelle näkökulmalle kirjailija Katriina Huttusen pyhäinpäivän alla kirjoittamassa esseessä, jossa hän kuvaa omaa henkilökohtaista suruaan, surun epäoikeutusta sekä tapaansa surra.
Olen sureva äiti.
Tyttäreni sairastui masennukseen ja teki itsemurhan 26-vuotiaana kesällä 2016.
En ole selviytynyt surustani.
Suren työkseni. Olen traagikko, kuoleman oma ja surun oma. Ammatiltani olen pohjoismaisen kirjallisuuden suomentaja, freelancer vailla työnantajaa, työsuhdetta, työyhteisöä, työterveyshuoltoa ja säännöllisiä kuukausituloja. Vapaana taiteilijana minulla ei ole erillistä työaikaa vaan olen aina töissä, ja monien kaltaisteni tavoin teen työtäni yksin kotona. Freelancerin asema työmarkkinoilla on arvaamaton ja haavoittuvainen, enkä siksi ole pitänyt surustani sairauslomaa tai pyytänyt toimeksiantajiltani erityiskohtelua. Suomentamani kirjat ovat ilmestyneet alkuperäisen suunnitelman mukaan aikataulussaan, ja olen etuoikeutettu saadessani tehdä työtäni surussa ja surra työssäni. Suomennan ja kirjoitan vain vakavaa kuolemankirjallisuutta.
Elän tätä surua. En ponnistele ollakseni surematta, en taistele suruani vastaan enkä yritä työstää sitä tai ajatella jotakin muuta. Ajattelen kuolemaa koko ajan. Elän surusta. Kaikki minussa on surua.
Sen sijaan minun on taisteltava suruni puolesta maailmassa joka ei siedä sitä että minulla on suru joka ei hellitä, ei mene pois eikä muuta muotoaan. On hyvin vähän ihmisiä joille voin puhua menetyksestäni ja surustani. Yleensä ihmiset puhuvat kanssani jostakin muusta, tai sitten he eivät puhu kanssani mistään. He eivät kuule eivätkä näe minua. He eivät halua minua lähelleen. Olen heille kiusallinen muistutus siitä mitä he eivät soisi muistavansa, siitä että minulla on ollut lapsi jonka elämä epäonnistui, siitä että minun on kestettävä itsemurhan seuraukset, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.
Ammatilliset kohtaamiset ovat täynnä varovaista tunnustelua. Suruni hyvinvoinnista ollaan kiinnostuneita vain välillisesti siinä määrin kuin se ei haittaa tuottavuuttani. Niin kauan kuin työpanokseni ei sakkaa ja pidän kiinni sopimuksista, saan surra omalla tavallani, ja minun tapani surra on se että en käytä surustani sellaisia kiertoilmauksia kuin surutyön tekeminen tai surumatka, ikävä tai kaipuu, en puhu dynaamisesta prosessista, lohdusta enkä toivosta. En teeskentele että olisin toipunut surustani tai päässyt siitä yli.
En ole.
Suruni väistää suruteorioita ja on terapiakielteinen. Suruni vastustaa medikalisaatiota eikä ole vertaistuenkaan ystävä. Suruani ei tarvitse hoitaa. Se ei tarvitse muuta kuin minut, ihmisen joka kunnioittaa sitä. Kun kunnioitan suruani, suruni kunnioittaa minua.
Suruni on surua.
Suruni on itsemurhasurua, ja itsemurhasuru on aina syyllisen surua. Minua on vaadittu luopumaan syyllisyydestäni, mutta yhdessäkään itsemurhasurussa ei voi olla syyttömiä. Kaikki joita itsemurha koskettaa ovat jollakin tasolla vastuussa siitä että heidän lähellään on ollut ihminen joka ei ole jaksanut elää. Siten kaikki jotka surevat itsemurhaa ovat syyllisiä. Syyttömiä itsemurhasuru ei kosketa.
Katriina Huttunen. Kuva: Miikka Pirinen.
Itsemurhasyyllisyys on niin vaikea tabu että siitä ei haluta puhua. Siitä ei haluta tietää mitään, sitä ei haluta ajatella eikä analysoida, ei varsinkaan silloin kun siihen ei ole olemassa ratkaisua, lohtua eikä käypää hoitoa. Oman moraalisen syyllisyyteni tunnistaminen aiheuttaa minussa häpeää, mutta syyllisyyden ja häpeän tunnistamisen ansiosta suruni on syventynyt ainutlaatuisen hyväksi. Tyttäreni itsemurha on paljastanut mikä olen, ja se on paljastanut myös kaikki ne muut ihmiset jotka olivat hänen elämässään. Tämä paljastuminen on ollut kaikkea muuta miellyttävä havainto, mutta moraalifilosofisessa mielessä se on ollut välttämätön.
Olemme kirjoittaneet Mari Pulkkisen kanssa kirjan Suremisen taito – kirjoituksia kuolemansurusta (Kustantamo S&S 2021). Siinä käsittelemme surun sanastoa, vallitsevia surunäkemyksiä, surunpilaajia, surun sietämistä, somaattista surua sekä suruhygieniaa, hyvän surun edellytyksiä. Suremisen taito on meille ymmärrystä siitä että menetyskokemuksemme ovat pysyviä ja siitä että hyvä suru on elämän vakavasti ottamista. Suruun saa jäädä.
Hyvä suru vaatii paljon mutta antaa vastineeksi kaiken. Omaa hyvää suruani huollan Hietaniemen hautausmaalla. Käyn tyttäreni haudalla joka päivä. Hautausmaakävelyt ovat minulle yhtäaikaista taukoa ja työtä, ja kolumbaarion sisähautausmaasta on tullut kotini ja työhuoneeni jatke. Tyttäreni haudan juurella on penkki jolla istun lukemassa ja kirjoittamassa, ajattelemassa ja suremassa. Ennen kaikkea istun siellä muistamassa. Minulle sureminen on muistamista, ja minun on muistettava että tyttäreni on elänyt ja kuollut, ja minun on muistettava miksi hän on kuollut. Minun on muistettava äidinvastuuni ja pidettävä kiinni hyvästä surustani, jotta en pääsisi unohtamaan että en saa surra vähemmän.
Hyvän surun kroonikkona voin surra missä ja milloin tahansa, hautausmaan olemassaolosta riippumatta, ja surenkin, suren kaikkialla, ja silti on suurta ylellisyyttä antautua joka päivä vanhan hautausmaan synkkään syleilyyn.
Hautausmaan merkityksellisyys korostuu vuoden lopussa. Pimeän ajan kuolemanjuhla on monikulttuurinen, ja sitä ovat viettäneet keltit, muinaissuomalaiset ja varhaiskristityt, roomalaiskatolilaiset ja protestantit. Pyhäinpäivä on kuolleiden päivä ja kuolleiden yö. Marraskuu mielletään kuolemansurun ääreen hiljentymisen ja pysähtymisen hetkeksi, eikä ole sattuma että juuri loka-marraskuussa on samhain, kekri, Halloween, Dia de los Muertos ja pyhäinpäivä, entinen pyhäinmiestenpäivä, kristillisten pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivä, kaikkien uskovien vainajien yhteinen muistopäivä. Pyhäinpäivänä on tarkoitus muistella aiempia sukupolvia, ja lisäksi pyhäinpäivä muistuttaa jälleennäkemisen toivosta.
Minultakin on kuollut aiempia sukupolvia, isovanhemmat ja isä. Myös lasteni isä, mies jonka kanssa olin naimisissa 18 vuotta, on kuollut, mutta hän oli minun sukupolveani. Ensisijainenkaan kuolleeni, se jonka takia minulla on tämä syvä ja hyvä suru, se jonka takia tätä kirjoitan, ei ollut aiempaa sukupolvea, pyhäinpäivänvieton varsinaista kohderyhmää. Minun kuolleeni oli seuraavaa sukupolvea.
Olen uskonnoton eikä pyhäinpäivä ole minun päiväni. Erosin nuorena kirkosta eikä lapsiani kastettu. Minulla ei ole jälleennäkemisen toivoa. En tarvitse sitä. Tyttärenikin oli uskonnoton eikä pyhäinpäivä ole hänenkään päivänsä. Minulla on pyhäinpäivä joka päivä. Pyhäinpäivä on minulle samanlainen surujuhla kuin vuoden kaikki muutkin päivät. Vuoden kaikkina päivinä minulla on suremisen etuoikeus ja velvollisuus, eikä kuolemansuruni rajoitu vain yhteen korvamerkittyyn nimikkopäivään. Minun suruni ei ole sen enempää karnevalisoitu kaupallisen kauhun ilojuhla kuin kirkollinen hartaudenharjoituskaan. Suruni on olemisen tila, ja se on voimassa syksyn kaikkina kansallisina ja kansainvälisinä muistopäivinä; itsemurhien ehkäisypäivänä, kuolleiden lasten muistopäivänä, maailman mielenterveyspäivänä, itsemurhien tehneiden muistopäivänä. Kuolleet ovat ansainneet nimikkopäivänsä ja kauniit traditiot, mutta ei heidän elämäänsä ja kuolemaansa pidä unohtaa muinakaan päivinä. Heitä saa muistaa ja ajatella aina. Kuolleet ovat kuolleita joka päivä, ja he ovat meidän elävien armoilla.
Pyhäinpäivä aloittaa hautakynttilöiden myyntisesongin. Kausi huipentuu jouluun, mutta mikään ei estä surevia polttamasta kynttilöitä haudoilla läpi vuoden. Pyhäinpäivänä Hietaniemen hautausmaalla vallitsee kansainvaellus, portit ovat auki yölläkin, ja pääkäytävällä on tungosta kuin Mannerheimintiellä pahimpaan ruuhka-aikaan, kun taas vuoden kaikkina muina päivinä saan kulkea hautakortteleissa yksin ja viipyä hautausmaan hiljaisuudessa kahdestaan suruni seurassa. Hautausmaan työntekijät toivoisivatkin että kaupunkilaiset käyttäisivät hautausmaata tasaisemmin ympäri vuoden, sillä pyhäinpäivän joukkoliikehdinnän yhtäkkinen piikki synnyttää valtavan jätevuoren. Kontrasti näyttäytyy räikeänä kun kanta-asiakkaana palaan hautausmaalle pyhäinpäivän jälkeisenä arkena. Tuhannet hautakynttilät ovat silloin sammuneet ja kaikki kuolleet ovat taas yksin pimeässä, muistettuina ja unohdettuina, yhtä kuolleina kuin aina ennenkin.
Ja koska kuolema jatkuu, hyvä suru kuuluu myös valoon ja lämpöön. Minulle kesäsuru on raskaampi kuin marras: heinäkuun tappavassa auringonpaisteessa tyttäreni teki itsemurhansa.
Lisää luettavaa hyvästä surusta:
Kuolema ei koskaan menetä ajankohtaisuuttaan. Siksi kaikki vuodenajat ovat yhtä hyviä hyvän surun vuodenaikoja.
