KULTTUURISENSITIIVINEN KOHTAAMINEN JA SURU

Kulttuurinen monimuotoisuus ja menetykset

Yksilö edustaa itseään, ei tiettyä kulttuuria, ja siksi emme voi olettaa, että jokainen saman kulttuurin edustaja haluaa kohtaamistilanteissa toimittavan samalla tavalla. Tämän vuoksi kattavaa listaa toimintatavoista on mahdoton antaa. Hoitokäytännöt on usein laadittu länsimaisesta kulttuurista käsin, joten on tärkeää kysyä surevalta omaan kulttuuriin ja kuolemankulttuuriin liittyviä yksilöllisiä tarpeita. Voit kysyä surevalta esimerkiksi, miten hän kokee asian, miten hänen kotimaassaan tai kulttuurissaan kyseinen asia koetaan tai miten yksilö haluaa kyseisessä tilanteessa toimia. Surevalle täytyy antaa tietoa kirjallisesti ja oikealla kielellä. On kuitenkin tärkeää muistaa, että sureva ei välttämättä osaa heti kertoa, millaista tukea toivoo, ja siksi uudelleen kysyminen on tärkeää.

Eri kulttuureissa surun ilmaisemiseen liittyy sekä yhteisiä että spesifejä piirteitä. Surua voidaan ilmaista suomalaisesta kulttuurista poiketen voimakkaasti ja julkisesti, kuten huutaen ja näkyvästi itkien. Kaikissa kulttuureissa surun jakamisessa puhe ei ole välttämättä keskeisessä roolissa, vaan surua voi ilmaista esimerkiksi laulamalla yhdessä. On tarpeen myös tarkastella, mikä yksikkö suree. Yksilön, kansan tai perheen suru voi olla erilaista, ja esimerkiksi kansanmurhien muistopäivät voivat olla voimakkaita yhteisöllisen surun kokemisen tilanteita.

Suremiseen voi liittyä yksinäisyyden kokemus kulttuurista riippumatta. Yksinäisyyden kokemus tulee ottaa huomioon myös palvelujärjestelmässä. Esimerkiksi maahanmuuttajien osuus mielenterveyspalveluiden käyttäjinä on pienempi ja hoitojaksot ovat lyhyempiä kuin kantasuomalaisilla ja palvelujärjestelmä voi olla vieras. Avun hakeminen ja vastaanottaminen ei välttämättä ole suotavaa. Joissakin kulttuureissa esimerkiksi itsemurha on niin suuri tabu, että itsemurhan olemassaoloa ei tunnusteta, jolloin avun piiriin hakeutuminen voi estyä tai syyt näyttäytyä erilaisina. Surevalle voi esimerkiksi läheisen itsemurhan yhteydessä olla tarpeen puhua onnettomuudesta ja ammattilaisen on tärkeä kunnioittaa tätä tarvetta.

Joissakin kulttuureissa ei ole perinteitä avun piiriin hakeutumiselle, vaan ihmiset tukeutuvat sukulaisiin ja perheeseen. Ammattilaisen rooli korostuu, mikäli surevalla ei ole uudessa kotimaassa läheisiä, joiden kanssa surua jakaa tai yhteistä kieltä, jolla surusta puhua. Kulttuuristen syiden vuoksi läheisten pariin kääntyminen voi olla joissain tilanteissa vaikeaa. Saman perheen sisällä voidaan myös edustaa useaa uskontokuntaa tai kulttuuria, jolloin käsitykset kuolemasta, surusta tai kuoleman jälkeisestä elämästä voivat kärjistää perheen tilannetta ja ajaa perhettä erilleen.

Erityisesti pakolaisten keskuudessa voi olla kokemus, että osa itsestä on aina muualla. Vaikka uudessa kotimaassa tapahtuisikin elämään liittyviä iloisia asioita, suru voi olla läsnä myös näissä tapahtumissa, sillä monet ihmiset eivät voi olla osa uudessa kotimaassa elettyä arkea. Menetys voi ympäröidä maahanmuuttajaa koko ajan, sillä osa perheenjäsenistä on jäänyt turvattomaan kotimaahan, josta vastaanotetaan tai pelätään huonoja uutisia. Sureminen voi olla myös etäällä suremista ja tällöin sureminen voi tapahtua yksin. Yksin maahan tulleet voivat kokea syyllisyyttä selviytymisestä muun perheen jäätyä kotimaahan. Puitteet, joissa koetaan osallisuutta ja yhteisöllisyyttä, voivat olla samat, joissa ilmaistaan surua. Yksin ollessa nämä yhteisesti jaetut puitteet puuttuvat. Surussa ja suremisessa on paljon yhteistä kulttuurista riippumatta. Surun integroimisessa osaksi elämäntarinaa voi helpottaa hautajaisiin osallistuminen, valokuvien katselu ja haudalla käynti. Näiden mahdollisuuksien puuttuessa surun ilmaisu voi estyä. Tämän vuoksi on tarpeellista kertoa esimerkiksi hautausmailla olevista kollektiivisista muistopaikoista.