Miten läheisen menetys vaikuttaa lapsiin?

Artikkeli on alun perin julkaistu KÄPY-lehdessä 1/2024.

Filosofian tohtori Florence Schmitt toimii vaativan erityistason perhe-, yksilö- ja varhaisten vuorovaikutussuhteiden psykoterapeuttina Turussa. Hän pohtii tässä artikkelissa, mikä vaikutus lapsen sisäisellä maailmalla ja kuoleman käsityskyvyllä on lapsen suruun. Schmitt painottaa myös sen merkitystä, millaista perheen elämä on ollut ennen läheisen kuolemaa ja kuinka paljon lasta on valmisteltu odotettavissa olevaan läheisen kuolemaan ja otettu osalliseksi jäähyväisiin. Hän kuvaa niitä ristiriitaisia tunteita, joita aiheuttavat toisaalta menetyksen tuomat muutokset ja ennallaan pysyvät arkirutiinit tai kuolleen lapsen saama huomio.

Jokainen ihminen on kahden maailman kansalainen. Aistein havaittavaan maailmaan kuuluvat ihmiset, puut ja meri, pilvet ja sateet, metsät ja taivas, maaliskuun levottomat lumet ja kevään lupaus. Jokainen ihminen on myös näkymättömän sisäisen maailmansa kansalainen. Mielessä on muistoja, tunteita, haaveita, pettymyksiä ja toiveita, mielikuvia itsestä ja toisista ihmisistä. Syntymästä saakka vanhemmat sisustavat hoivallaan ja läsnäolollaan lapsensa sisäistä maailmaa, ja lapsi muokkaa sitä itsekin.

Sisäinen elämä

Turvallisen sisäisen maailman turvin ihmislapsi voi heittäytyä ulkoisen maailman löytämiseen. Aikuinen näyttää, että maailma pysyy koossa, on merkityksellinen ja kokonainen, vaikka lapsi olisi joutunut suunniltaan ja kauhun valtaan ja järkyttyisi pahoin. Kuolema on sellainen lasta mutta myös aikuista järkyttävä tapahtuma. Lapset tarvitsevat paljon aikaa tajutakseen, että kuolema on yleismaailmallinen, lopullinen, pakollinen.

Lapsen käsitykset kuolemasta kehittyvät vähitellen. Nagy (1948) esitti, että kuoleman käsite koostuu kolmesta ulottuvuudesta: yleismaailmallisesta (universality), peruuttamattomasta (irreversibility) ja välttämättömästä (inevitability). Näiden käsitteiden ymmärtäminen kehittyy vähän eri tahdissa kolmen ja yhdeksän ikävuoden välillä, jolloin lapsi käsittää, että hänkin kuolee joskus (Speece & Brent 1984). Yleensä lapset oppivat vähitellen hyväksymään elämän rajallisuuden hoitamalla pieniä eläimiä, kuten marsuja tai hiiriä.

Jos lapsen sisäinen maailma on riittävän hyvä ja turvallinen paikka, menetys koskettaa ja satuttaa, menetys voi jopa hetkittäin murtaa, mutta lapsi voi toipua surustaan ja jatkaa kasvuaan.

Elämä ennen kuolemaa

On tärkeätä miettiä, millaista lapsen elämä on ollut ennen kohtalokasta menetystä. Monet lapset elävät sellaisten menetysten pyörteissä, jotka jäävät aikuisten huomaamatta heidän omien ongelmiensa vuoksi. Avioero on nykyään niin tavallista ja niin banalisoitua, etteivät aikuiset tahdo ymmärtää, millainen suuri tuska se on lapsille. Lapset taas kätkevät suruaan ja tuskaansa, koska tajuavat, ettei ole soveliasta surra avioeroa, kun kerran vanhemmat ovat tehneet päätöksen. Erojen seurauksena monet lapset elävät useissa perheissä peräkkäin ja yhtäaikaisesti. Ensin on perhe, jossa he ovat syntyneet. Sitten on kaksi perhettä, jossa on yksinhuoltajavanhempi ja he, jos ylipäätään toinen vanhempi on kuvioissa. Sitten voi olla uusi kokoelma ihmisiä, kun vanhemmat menevät uusiin naimisiin ja tulee uusia ennestään tuntemattomia lapsia, isovanhempia ja muita niin sanottuja sukulaisia. Lapsen näkökulmasta nämä tapahtumat eivät ole ihan yksinkertaisia.

Merkittävä menetys on voinut tapahtua pitkän ja raskaan vaiheen jälkeen. Isä, äiti tai sisarus on ollut pitkään psyykkisesti sairas, alkoholisoitunut, masentunut, peliriippuvainen, huumekoukussa, ja kuolema on tapahtunut joko onnettomuutena tai itsemurhana. Tällöin tilanne on lapsen näkökulmasta hyvin ristiriitainen, koska hän kokee syyllisyyttä omasta avuttomuudestaan, kun ei voinut tehdä mitään vanhemman hyväksi. Hän kokee myös syyllisyyttä siitä, että tuntee ehkä helpotusta, kun “nyt tapahtui se”, jota on pelätty monta vuotta. Perheen ilmapiiri on ollut jo vuosia ennen vanhemman tai sisaruksen kuolemaa vaikea ja raskas. Kuolema on viimeinen pisara, ehkä myös helpotus. Tällaisessa tilanteessa eloonjääneet, erityisesti lapset, tarvitsevat runsaasti ammatillista apua, joka valitettavasti jää usein saamatta.

Menetys voi myös tulla liikenne- tai työmaaonnettomuuden tai sairauskohtauksen seurauksena, jolloin korostuu odottamattomuus, yllätyksellisyys ja turvattomuus. Tällaisten perheiden ja lasten kanssa pitää ensisijaisesti käydä huolellisesti läpi viimeiset tapaamiset. On tuskallista, jos juuri ennen kuolemaa on ollut jokin riita tai sovittamaton tilanne.

Omainen, vanhempi tai sisarus voi myös menehtyä pitkän ja kivuliaan sairauden seurauksena. Usein väitetään, että pitää suojella lapsia, ja sen vuoksi heille ei kerrota mihin mennään ja mitä tapahtuu. Lapset eristetään ikään kuin “huvielämään” viemällä heidät hop-loppiin ja huvipuistoihin, jolloin lapset eivät ehdi kokea ja tuntea, mitä on menneillään. Heiltä jää kokematta tunnelmat, jotka ovat todella tärkeitä. Merkittävää on valmistautumisen taso: ovatko vanhemmat kyenneet valmistautumaan menetykseen, ovatko he kyenneet puhumaan siitä, prosessoimaan sitä, varoittamaan asianmukaisesti lapsiaan vai onko kaikki tapahtunut kaaoksessa?

Kun tavallinen elämä alkaa menetyksen jälkeen, lapset ovat hyvin hämmentyneitä ja jäävät usein yksin, koska surevilla aikuisilla on niin paljon tekemistä. Jos sisarus menehtyy, lapsille voi tulla sellainen olo, että hänkin haluaisi olla kuollut, koska sitten häntä rakastettaisiin paremmin tai enemmän. On myös huomattava, että lapset voivat yhtä lailla surra kuolleena syntynyttä sisarusta esim. keskenmenon tai kohtukuoleman jälkeen. Usein vanhemmat eivät oikein ymmärrä, että pikkulapsi voi kokea suurta tuskaa.

Suruaika

Lapsen näkökulmasta suruaika on monimutkainen tilanne. Toisaalta pitää jatkaa elämää, mennä päiväkotiin, kouluun, syödä ja nukkua – se onkin tärkeää, koska rutiinit suojelevat – toisaalta mikään ei ole enää kuten ennen. Leskeksi jäänyt vanhempi hukkuu hallinnollisten velvollisuuksien alle (perunkirjoitukset, Kelan hakemukset yms.) ja köyhyys voi vaania, koska yksin ei enää selviä lainoista ja joutuu ehkä myymään kodin ja muuttamaan vuokralle. Perheystävät voivat toki olla läsnä mutta voivat myös kaikota, ja leskeksi jäänyt voi masentua vakavasti, jolloin lapsi menettää toisenkin vanhemman.

Jos sisarus on menehtynyt, eloon jääneet lapset voivat kokea, etteivät ikinä pysty kilpailemaan menetetyn sisaruksen kanssa, joka on tavallaan aina vanhempien mielessä, usein idealisoituna ja parempana. Eloon jäävien lasten on välillä vaikea ilmaista myös kiukkua, katkeruutta ja kateutta, jota he oikeutetusti tuntevat kuollutta sisarusta kohtaan.

Lopuksi

Olisi tärkeätä järjestää menetyksen kokeneille tukea sekä käytännön asioissa että psyykkisesti ja miettiä, mikä voi auttaa lapsia selviämään tilanteesta. Tärkeintä on, että voi puhua kaikista asioista: puhuminen ja kertominen luovat koherenttisuutta kaaokseen. Kun perheenjäsenet ammattilaisen kanssa tai perheen kesken luovat yhteisen kertomuksen siitä, mitä on heille tapahtunut, selviytymisen mahdollisuudet kasvavat. Tällöin kyyneleet ovat kuin aamukaste, joka edistää kasvua.

Lähteet

Nagy M (1948). The child’s theories concerning death. The journal of Genetic Psychology 73:3—27.

Speece MW & Brent SB (1984). Children’s Understanding of Death: A Review of three Components of a Death Concept. Child Development 55:1671—1686.

Elämä, jätä ovi auki: opas palliatiiviseen hoitoon siirtyville potilaille ja heidän omaisilleen. https://www.syopapotilaat.fi/opas/elama-jata-ovi-auki-opas-palliatiiviseen-hoitoon-siirtyvalle-potilaalle-ja-hanen-laheisilleen/