Kokemusasiantuntijamme Maria kirjoittaa menetyksestään ja surustaan.
Olin 12-vuotias, kun äitini teki itsemurhan. Elettiin 2000-luvun alkua, jolloin mielenterveysongelmat ja itsemurha olivat vielä aiheita, joista ei juuri puhuttu. Ne olivat tabuja. Mystisiä aiheita, joita hävettiin enemmän kuin nykypäivänä. Olin lapsi, joten asioista puhumattomuus ja vaikeneminen tulisivat vaikuttaman koko loppuelämääni.
Lapsena minulle ei selitetty itsemurhan mahdollisia syitä tai mitkä asiat siihen voivat johtaa. Olin kiltti lapsi, mutta tuona viimeisenä aamuna ennen kouluunlähtöä osoitin äidilleni mieltä, kuten esiteinit usein tekevät. Kun sitten illalla sain tietää, että äitini on tehnyt itsemurhan, oli ensimmäinen ajatukseni: tämä on minun syytäni. Jos olisin sanonut äidilleni, että rakastan häntä, hän olisi varmasti vielä elossa. Miksi olin niin typerä?
Syyllisyydestäni en kertonut kenellekään. Äitini itsemurhasta ei puhuttu perheessämme. Mutta elämä jatkui. Suru minussa koteloitui. Minua suojaamaan rakentui kova kuori, joka suojeli suruani, mutta samalla esti muiden ihmisten todellisen kohtaamisen.
Välttelin äidistä puhumista ja hänen ajattelemistaan. Näin pärjäsinkin ulkoisesti hyvin. Kouluista suoriuduin hyvin arvosanoin ja pääsin töihin. Jos joku erehtyi kysymään perheestäni, valehtelin sujuvasti. Jos kertoisin totuuden, muut varmasti näkisivät lävitseni ja minun ”virheellisyyteni” paljastuisi.
Lopulta tapasin elämäni miehen, Jannen. Ensimmäinen ihmissuhde, jossa tunsin olevani turvassa. Hänelle uskalsin kertoa kaiken. Samalla suru, viha, katkeruus ja syyllisyys, eli kaikki ne 12-vuotiaana padotut tunteet, alkoivat tulla pintaan. Henkisinä ja fyysisinä oireina. Mutta puhuminen auttoi. Ajattelin, että nyt asiat on käsitelty ja voin jatkaa elämääni.
Tulin raskaaksi ja meille syntyi kaunis poika. Trauma ja suru nousivat uudelleen pintaan. Enää en pärjännyt omin voimin tai perheen tuella, vaan tarvitsin traumaterapiaa asian käsittelyyn. Olen myös käynyt Surunauhan vertaistukiryhmissä, joista olen saanut paljon apua.
Elämäni varrella suru on muuttanut muotoaan. Se on ollut ensin piilossa. Myöhemmin se tuntui elämää suuremmalta asialta, joka vaikutti kaikkeen tekemiseeni. Se saattoi nousta pintaan missä tahansa, hallitsemattomasti.
Nykyisin, 20 vuotta äidin kuoleman jälkeen, suru kulkee edelleen jokapäiväisessä elämässäni mukana. Kuin kyyhky olkapäällä – ei häiritsevästi, mutta tiedän sen olevan aina paikalla. Omaa lastani katsoessa suru tuntuu välillä raastavalta kivulta, mutta pystyn elämään sen kanssa. Välillä suru tuntuu vihana ja katkeruutena, mutta näitäkin tunteita pystyn hallitsemaan. Ne kuuluvat elämään.
Onneksi elämässäni on myös iloa ja rakkautta. Näiden saavuttaminen oli mahdollista vain, koska uskalsin luopua kuorestani ja antautua surulle.
– Maria, Surunauha ry
