Kokemusasiantuntijamme Tiia kirjoittaa menetyksestään ja surustaan.
Ensimmäinen musta surun aalto iskee, kun kuulen, että syöpä, jota mies sairastaa, on pahinta mahdollista laatua, jota ei voida parantaa, ainoastaan jarruttaa. Haave yhteisestä tulevaisuudesta katoaa. Alkushokin jälkeen elämä kuitenkin tasoittuu uomiinsa. Miehen syöpähoidot jaksottavat seuraavia kuukausia ja epänormaalista tulee lähes normaalia. Syyskuussa päätetään lähteä lomalle pohjoiseen, tammikuussa käydään vielä kiertämässä Imatra, Seinäjoki ja Tampere. Nyt on mentävä jos meinaa, aikaa ei ole jossittelulle.
Seuraava musta aalto iskee kesäkuussa -21, kun lääkäri soittaa ja kertoo, että syöpä on levinnyt kaikkialle, taistelu alkaa olla ohi, mies siirretään saattohoito-osastolle. Kaksi viikkoa eletään sumussa hetki kerrallaan. Välillä öisin tuijottelen kesäistä koirapuistoa miehen huoneen ikkunasta ja mietin, että miten olen täällä, kun pitäisi olla elämässä elämänsä parasta aikaa. Hoitaja käy välillä vilkaisemassa, tarvitaanko mitään, kaikkialla on rauhallista ja hiljaista. Hoitajat ovat ihania. Yöhoitajan kanssa keskustellaan miehen tilanteesta ja muustakin, hänellä ei ole kiire, vaan saan rauhassa kertoilla meidän tarinaa.
Sitten koittaa se aamu, kun hoitaja ravistaa minut hereille ja kertoo että mies on kuollut. Kello on 5.30 keskiviikko aamuna 30.6.2021.
Olotila vaihtelee. Hetkittäin itseään pystyy huijaamaan ja olo on miltei normaali. Sitten äkkiä varoittamatta jostakin tulee surun musta aalto ja tunnet vajoavasi johonkin pimeään. Itkettää niin paljon, ettei happi kulje. Ajatukset ovat yhtä kaaosta ja alkava paniikki puristaa rintakehää kasaan. Lyöt nyrkillä seinään, jotta fyysinen kipu herättäisi ja auttaisi hallitsemaan päässä vallitsevaa kaaosta. Tuska purkautuu huudoksi. Toivot kuolevasi, jotta kipu helpottaisi.
Mutta kuten kaikki myrsky aallot, surun aaltokin asettuu, pikkuhiljaa – hengenveto kerrallaan.
Vajaa kolme vuotta myöhemmin olen kertomassa omasta kokemuksestani surujärjestöjen yhteisessä kokemusasiantuntijakoulutuksessa Tampereella. Nuoret Lesket ry:n vapaaehtoisena toimiminen on tuonut merkitystä elämääni, se on vienyt täysin mennessään.
Aika tekee myös tehtävänsä, vaikka sitä ei missään nimessä halua tuoreena leskenä kuulla. Suru ei enää myrskyaallon lailla murskaa alleen. Surusta on muovautunut kaipaus, joka elää minussa joka hetki, mutta minun ehdoillani.
Töitä se on vaatinut, ja myöskään ilman ympärillä olevia rakkaitani en olisi tässä enää.
– Tiia, Nuoret Lesket ry
