Kokemusasiantuntijamme Maria kirjoittaa menetyksestään ja surustaan.
Suruviitta
Suru on kuin viitta ylläni. En olisi halunnut pukeutua siihen, mutta elämä asetti sen harteilleni, kun lapseni kuolivat. Vaikka haluaisin, en voi riisua tai riistää suruviittaa yltäni. Minun on täytynyt hyväksyä se; joudun hyväksymään sen uudelleen joka ikinen päivä.
Vaikka moni meistä kantaakin suruviittaa, ei se kuitenkaan ole mikään tavanomainen asuste. Viitta voi nimittäin vaihtaa olemustaan, painoaan ja väriään, ja yleensä se on myös täysin näkymätön. Se on ainutlaatuinen asuste, jota ihminen kantaa loppuelämänsä ajan kerran sen saatuaan.
Minun suruviittani on monesti lyijynraskas ja harmaa. Onneksi viitta ei enää juurikaan kurista kaulaani, kuten aluksi, kun se asettui ylleni. Usein viitta on aivan arkinen ja muille näkymätön. Joskus taas väri muuttuu mustaksi ja viitassa on suuri huppu, jonka alle piiloudun. Silloin kukaan ei saa häiritä minua. Mutta suruviittani voi olla myös herkkä ja kevyt. Silloin se on pastellinsävyinen, ilmava ja liehuu kauniisti kulkiessani. Tunnen viitan kuitenkin aina ja joka hetki ylläni, se on kietoutunut osaksi minua.
Suruviittani on myös monikerroksinen ja siinä on erilaisia laskoksia. Minun viittaani kuuluvat äidin, tyttären, vaimon, siskon, ystävän, lähimmäisen ja työtoverin kerrokset. Kaikki viitan laskokset tuntuvat hieman erilaisilta ylläni.
Toisinaan mietin, olisinko tänä päivänä alaston ilman viittaani. Viitta on muuttanut myös ihmistä sen alla. Olisinko enää minä ilman omaa suruviittaani?
Ehkä joskus kohtaan lapseni jossain, kenties toisessa ulottuvuudessa. Ehkä silloin heidän pienet kätensä avaisivat viittani soljen, ja voisin karistaa viitan harteiltani, olla vapaa.
Maria
