Minun suruni: Lapsen menetys itsemurhan kautta

Ensin en edes oikein tajunnut sisimmässäni, että Eveliina on poissa. Juurihan olimme olleet yhdessä ihanissa häissä. Juurihan olin jutellut sinun kanssasi.

Ja nyt sinua ei enää fyysisesti ole. Itkin ja itkin ja se suuri, musta möykky rinnassani painoi niin, että oli vaikea hengittää. Aivan kuin elefantti olisi istunut rinnan päällä.

Toimin täysin autopilotilla. Läheisille piti ilmoittaa Eveliinan kuolemasta, hautajaiset piti järjestää, asunto piti tyhjentää…

Kauhea työlista, mitä oli pakko tehdä. Kaksi ensimmäistä viikkoa meillä oli jatkuvasti jonkin aikaa päivästä ystäviä huolehtimassa, että söimme ja joimme.

He kävivät kaupassa ja tekivät ruokaa meille ja hoitivat muutenkin jokapäiväisiä asioita. Yksi ihana ystävä kävi meillä siivoamassa, kun itse ei jaksettu.

Veivät meitä lääkäriin ja mihin meidän tarvitsikin mennä. Itse olin niin sekaisin, etten edes uskaltanut ajaa autoa ensimmäisten viikkojen aikana.

Meille tarjottiin myös koiran hoitoapua niin, että koiramme, Norman, olisi otettu ystävämme luo asumaan vähäksi aikaa Eveliinan kuoleman jälkeen. Tästä kuitenkin kieltäydyimme.

Halusimme, että saisimme jotenkin meidän päivärytmimme takaisin. Oli pakko lähteä viemään Norman ulos useasti päivän aikana. Muuten en varmaan olisi käynyt ulkona ollenkaan.

Ja Normania sai halata ja itkeä hänen turkkiaan vasten. Norman auttoi valtavasti siinä suuressa surussa ja ikävässä. Olihan Norman ollut myös tosi rakas Eveliinalle.

Minulta meni yöunet, en saanut nukuttua. Aina, kun laitoin silmät kiinni, näin kuolemaasi liittyvät tapahtumat silmissäni. Sitten kun vihdoin viimein nukahdin, uni oli tosi lyhyttä.

Ja herätessäni meni muutama sekunti ja sitten taas tajusin, että Eveliina, rakas tyttäreni, on kuollut. Ja se fyysinen pahaolo oli kamalaa.

Joka paikkaa särki, oksetti, pyörrytti, kaikkia ihmeellisiä vaivoja. Ruokahalu katosi. Ja siihen kipuun ja pahaan oloon ei auttanut mikään, ei särkylääke, ei ulkoilu.

Sain nopeasti lähetteen, niin että pystyin hankkimaan itselleni traumaterapeutin, jonka luona kävin joka viikko puolen vuoden ajan. Tästä oli suuri apu.

Ja itkua piisasi ja se ei edes helpottanut oloa. Olin myös vihainen Eveliinalle, miksi teit näin. Miksi nyt, kun kaikki oli hyvin.

Halusin myös itse kuolla ja “päästä” Eveliinan luo. Minulta oli viety kaikki. Sitä kesti jonkin aikaa, kunnes pikkuhiljaa ymmärsin, että onhan minulla paljon hyvää vielä elämässäni.

Minulta meni muisti. Jos en kirjoittanut asioita ylös, hetken päästä en muistanut niitä. Ja minusta tuo muisti on edelleenkin huonompi kuin ennen.

Vieläkin kirjoitan asioita ylös, koska saatan unohtaa ne kohta.

Tunsin myös syyllisyyttä siitä, etten pystynyt suojelemaan tytärtäni. Samoin häpeän tunnetta siitä, että Eveliina oli tehnyt itsemurhan. En vieläkään ymmärrä, mistä se häpeän tunne kumpusi.

Täytyihän meidän perheessä olla jotain vikaa, kun aikuinen lapsi päätyy tuollaiseen tekoon. Häpeä tunne meni onneksi nopeasti ohi ja pystyin puhumaan asiasta sen todellisella nimellä.

Ja se ikävä, se oli musertava. Koskaan en enää näkisi sinua, koskaan en enää kuulisi sinun ääntäsi, koskaan en enää saisi halata sinua, olimme kovia Eveliinan kanssa halaamaan.

Tämä lista oli loputon. Ja kysymys miksi, miksi teit sen? Siihen en koskaan saa vastausta.

Eveliinan kuolemasta on kohta vuosi ja 10 kuukautta ja onhan suru muuttanut muotoaa. Se musertava suru on nyt hieman laantunut, eikä enää lamaa minua niin kuin alussa.

Itku tulee edelleen herkästi ja hyvä niin. Itku ja kaipaus on rakkautta. Olet osana meidän jokapäiväisessä elämässä ja puheissa.

Usein sanomme, mitä Eveliina olisit tykännyt tästä, tai mitä Eveliina olisit sanonut tähän. Meillä on paljon valokuvia ja sinun tavaroitasi esillä kotona.

Sehän tuntui minusta karmealta, että minä joudun siivoamaan aikuisen tyttäreni asunnon ja hävittämään sieltä tavaroita.

Eveliinan asunto, eihän minulla ole mitään oikeutta koskea sinun tärkeisiin tavaroihin. Suurimman tuskan tunsin, kun kävin läpi sinun kirjojasi.

Niitä oli satoja kappaleita. Eveliina rakasti lukemista ja nimenomaa oikeiden kirjojen lukemista.

Onneksi aika moni niistä kirjoista löysi uuden, hyvän kodin ystäviesi luota.

Edelleenkään en vielä pysty täysin olemaan kiitollinen ajasta, minkä saimme olla yhdessä. Edelleenkin suren kaikkea sitä, mitä emme saaneet kokea yhdessä.

Sinun valmistumistasi ammattiisi, minkälaisen perheen perustaisit jne. Onneksi nämä ajatukset ovat jo hieman laimenneet.

Minulla on yksi entinen työkaveri, joka menetti 2-vuotiaan tyttärensä samoihin aikoihin, kun minun tyttäreni kuoli.

Keskustelut hänen kanssaan ovat auttaneet minua siinä, että pystyn jo jonkin verran olemaan kiitollinen kaikesta siitä, mitä me saimme yhdessä kokea.

Ystävältäni jäi tyttärensä kanssa kokematta koulut ja rippijuhlat ja paljon, paljon sellaista, mitä me koimme.

Minulle on tärkeää käydä Eveliinan haudalla usein. Käyn siellä kaksi kertaa viikossa. Tiedän, ettei Eveliina ole siellä, mutta minulle on tärkeää pitää hänen hautansa hyvässä kunnossa.

Siellä on palanut kynttilä siitä lähtien, kun sinun tuhkasi sinne laskettiin.

Minä myös juttelen Eveliinalle joka päivä. Aamuisin toivottelen hyvää huomenta ja iltaisin toivottelen hyvää yötä.

Hassuahan tämä vähän on, mutta mitä sitten. Minulle se on tärkeää.

Eveliinan ystävät ovat kulkeneet rinnallani tämän reilun puolentoista vuoden ajan. Olemme tavanneet ja muistelleet häntä.

Ottaen huomioon, etten ollut heitä koskaan tavannut ennen Eveliinan kuolemaa. Asuithan omillasi jo kolmatta vuotta.

Olin kyllä kuullut heistä jokaisesta, mutta kasvotusten tapasin heidät vasta tyttäreni kuoleman jälkeen.

Minulla oli ennen kuolemaasi vahva usko siihen, että kaikella on elämässä tarkoitus. Nykyään en enää usko siihen.

Ennen minulla oli jokin lapsen usko Jumalaan, nykyään en usko, että Jumalaa on edes olemassa. Mutta siihen uskon, että sitten kun minun aikani tulee, me “tapaamme” uudestaan.

Samoin kuin tapaan kaikki muutkin läheiseni, jotka olen menettänyt. Tämä on sellainen asia, joka tuo minulle suurta lohdutusta nykyään.

Nytkin, kun kirjoitan tätä, välillä tulee itku ja pitää keskeyttää kirjoittaminen. Itken hetken ja sitten taas jatkan.

Ikävähän Eveliinaa on joka päivä, mutta sen asian kanssa on oppinut jotenkin elämään. Eihän minulla ole vaihtoehtoja.

Minulla on entinen elämä Eveliinan kanssa ja minulla on nyt elämä ilman Eveliinaa.

Muistan, kun ensimmäisen kerran Eveliinan kuoleman jälkeen nauroin oikein makeasti, hetkeksi tuli sellainen tunne, että onko tämä nyt soveliasta.

Onko minulla lupa nauraa ja olla iloinen ja mahdollisesti jopa onnellinen. Nykyään se ei enää vaivaa. Tiedän, että Eveliina haluaisi minun jatkavat elämääni.

Eveliina oli syntynyt 22.12., joten hänen kuolemansa jälkeen meillä ei ole enää vietetty joulua. Voihan se olla, että sekin asia muuttuu vuosien kuluessa.

Mutta tällä hetkellä loppuvuosi on minulle erittäin raskasta ja itkuista aikaa. Siihen kuuluu niin paljon sellaisia päiviä, jotka ovat olleet meille tosi tärkeitä: isänpäivä, Eveliinan nimipäivä ja syntymäpäivä ja sitten joulu.

Ja kesällä on Eveliinan kuolinpäivä niin itkuinen, tunnepitoinen ja vaikea, että pyysin sen viime kesänäkin vapaaksi. Tänä kesänä minulla on loma siihen aikaan.

Eihän se minun elämäni tällä hetkellä ole kokoaikaista itkemistä ja suremista, mutta kyllä se ikävä ja itku saattaa tulla ihan milloin vain. Ja tuleekin. Ja se sattuu edelleen tosi paljon.

Ja silloin itketään, en välitä, missä olen, jos itku tulee, se itketään. Ihmetelkööt muut tai tulkoot kysymään, miksi itken.

Näinkin on käynyt ja olen saanut hienosti ymmärrystä osakseni.

Nyt jo uskallan katsoa elämääni eteenpäin ja suunnitella tulevaa. Oli aika, kun en halunnut miettiä sitä ollenkaan. Oli vain se suunnaton ikävä ja paha olo.

Nyt on vain ikävä, lopun elämän ikävä.

– Paula, Surunauha ry