Minun suruni: Lapsen menetys itsemurhan kautta

Lapsen menetys oli niin yllätyksellinen tapahtuma ja sen tuomaa surua voi kuvata murskaavaksi tyhjyydeksi sisällä, kaikenlaiseksi kivuksi henkisesti ja fyysisesti. Kun pidin kuollutta lastani sylissäni, halusin siinä hetkessä itsekin kuolla. Valehtelisin jos muuta väittäisin. Kuitenkin samassa ajatuksessa, se mahdollisuus hylättiin täysin mahdottomana ja ajatus kääntyi toisiin lapsiin, minua tarvitaan nyt, heidän on selvittävä ja niin on minunkin jollain tapaa jatkettava.

Päivät tuntuivat unennäöltä, epätodelta, kuin katsoisi toisen ihmisen elämää hidastetuin vaihein. Alkuun oli todella tärkeää, että joku auttoi fyysisissä asioissa, oli niin paljon ajatustyötä, ihmisiä, asioita, että ruoanlaitot yms. keskeytyi eikä niitä jaksanut, vaikka rutiinit olivatkin aina olleet vahvat ja olin ollut toimelias ja tekevä. Tiedon tarve oli ihan valtava ja siihen selvitystyöhön, MIKSI näin kävi, meni paljon aikaa. Ei niitä vastauksia vieläkään ole, arvauksia, ajatelmia vain.

Itkin ja puhuin todella paljon, onneksi oli ystäviä ja sukua, jotka kuuntelivat ja olivat läsnä. Terapiaan pääsin myös heti, sitä jatkui 1,5 v, kunnes todettiin, että ei ole oikeastaan enää mitään epäselvää ja voin elää asioiden kanssa. Näistä olen ikikiitollinen. Itsesyytökset ja syyllisyys ja epätietoisuus olivat alkuun hirveitä ja niitä oli tärkeää saada käydä paljon terapiassa ja muiden kanssa läpi. Syytin itseäni, etten huomannut, tajunnut. Sitä piti saada tehdä, kunnes tajusin, että olin tehnyt kaiken hyvin ja oikein, en olisi voinut tehdä mitään muuta vaikka äitinä niin luulee, että mahdottomaankin tulisi taipua. Etsin heti tukea kirjallisuudesta, surusta ja vertaisten kokemuksesta ja liityin Surunauhaan. Toisten kertomukset alkoivat lohduttaa ja toivat toivoa. En koe että ensimmäinen vuosi olisi ollut vaikein vaan se on ollut vaikeinta, ettei suru mennytkään minnekään, vaan vaadittiinkin turnauskestävyyttä eikä jana ollut noususuhdanteinen vaan aaltoileva surumatkalla. Välillä hupsahdettiinkin kuoppaan.

Suru on vienyt minusta osan toimeliaisuudesta ja jaksamisesta. Väsyn toisinaan olemattoman tuntuisesta, liian pitkiä työputkia ei voi olla. Töissä kyllä jaksan mutta vuoron jälkeen olen loppu, kotiinkin on jäätävä voimia. Teen osittaista työaikaa, 80 %. Yötyöt jäivät pois, koska uni on tärkeää ja säännöllisyys. Asiat ovat järjestyneet, mutta toivon esimiehille enemmän ymmärtämystä näistä asioista, kohtelu ei ollut aina kannustavaa. Kotielämästä on tullut sallivampaa, tehdään enemmän jaksamisen ja hyvänolon mukaan. Päivä kerrallaan eläminen (ei toki ilman punaista lankaa) kuvaa varmaan asiaa hyvin. Tarvitsee elää vain tämä päivä, huomista ei ole, eikä ole luvattukaan. Läheiset ovat tärkeintä mitä on, ei raha ja materia.

Suru minussa on jäänyt pysyväksi sisäiseksi ‘viileydeksi’ tai tyhjyydeksi rintaan/sieluun. Jotain minusta puuttuu, ehkä se on paras kuvaus. Lasta on ikävä ja rakkaus on suurta. Harmittaa, etten muista kaikkea niin hyvin enää kuin haluaisin lapsestani, se surettaa. Mutta paljon on aarteita muistoina, kuvia, videoita, ääniviestejä. Ne herättävät lapseni minulle eloon. Haudalla käyn useammin kuin kerran viikossa ja haudan hoito on tärkeää. Lapsen ystävien kanssa pidämme yhteyttä ja muistelemme ja pidämme muistojuhlia silloin tällöin. Olemme surreet yhdessä ja olen ottanut heidät mukaan perheemme suruun ja tiedän, että se on ollut myös heille hyödyksi surun ja menetyksen käsittelyssä.

Suru kulkee mukanani aina loppuun asti, se on varmaa. Se on kuin pehmeä rakkaudellinen lämmin peite, joka ympäröi. Lapseni on luonani aina, muttei fyysisesti, sitä rakkautta en menetä koskaan. Ymmärrän muita ihmisiä paremmin, töissäkin olen heti ‘samalla sivulla’ omaisten kanssa, jotka menettävät rakkaansa. Toki olen ammatillinen mutta tiedän, mikä on tärkeintä niissä tilanteissa. Ei fiksut korulauseet vaan läsnäolo ja muistot. Ajattelen, että minulla on edelleen tehtävä elämässä ja tämä oli valmennusta siihen, auttaa muita. Vaikka hirveästä tuskasta nämä oivalluksen timantit onkin pitänyt synnyttää.

Iloitsen, että sisarukset ovat kyenneet käsittelemään asioita ja elämät jatkuvat, saan seurata heidän elämiään, vaikka samalla koen haikeutta ja surua, etten nähnyt yhden elämää. Toisaalta käsitys elämästä on muuttunut, on omaa kuvitelmaa, että elämä antaa ne asiat, jotka ihminen tilaa. Mitään ei ole luvattu, enkä saa olla liian itsekäs ja vaatia. Kiitollisuus on päällimmäisiä tunteita kuitenkin. Toki itken ja suren välillä enemmän, erilaiset tilanteet tuovat vielä vuosienkin jälkeen tunteita pintaan, se kuuluu asiaan.

En ole koskaan hävennyt, että lapseni kuoli itsemurhaan. Haluan puhua asioista ja lisätä ihmisten ymmärtämystä siitä, miksi niin voi käydä ja että puhuminen myös ehkäisee tapahtumia. Haluan vähentää stigmaa, häpeää ja väärää tietoisuutta. Se auttaa omassa surussanikin. En voi sanoa, että eläisin elämäni parasta aikaa, mutta olen elämään myös tyytyväinen ja hyväksynyt asiat sellaisina kuin ne ovat. Elän tavallista elämää, on iloja, surua, haasteita, onnistumisia. Ihan hyvä elämä. Vertaistuen avulla ‘hoidan’ itseäni säännöllisesti.

– Virpi, Surunauha Ry, Käpy Lapsikuolemaperheet Ry