Kokemusasiantuntijamme Stina kirjoittaa menetyksestään ja surustaan.
Menetin esikoistyttäreni Jennan henkirikoksen uhrina kesäkuussa 2011 Espanjassa. Hän oli kuollessaan 18-vuotias. Hänet tappoi suomalainen samanikäinen nuori – toisen hieman vanhemman avustuksella –, koska hän ei suostunut tuomaan huumeita Suomeen vaan meni ilmoittamaan asiasta paikalliselle poliisille. Tappajat olivat piilottaneet Jennan ruumiin makuupussissa rotkon pohjalle, josta ruumis löytyi vasta lokakuun alussa.
Pidimme Jennan kanssa tiiviisti yhteyttä, joten kun yhteydenpito yllättäen loppui, olin varma, että jotain pahaa oli tapahtunut.
Kun ruumis löytyi, alkoi kova työ, kunnes viimein yli puolen vuoden odotuksen jälkeen saimme Jennan arkussa Suomeen. Tuon puolen vuoden aikana suruni oli raastavaa ja tuskallista, raivoisaa ja repivää, yksi askel eteen ja kaksi taakse, eikä minulla itse asiassa ole enää kovin selviä muistikuvia siitä. Näin jatkuvasti painajaisia kasvottomista murhaajista ja mietin miltä tuntuu kuolla.
Oma mieleni järjesti minulle avuksi ja lohduksi unen, jossa minut tapettiin puukottamalla ja kun elämä loittoni minusta, tunsin oloni lämpimäksi, hyväksi ja rauhalliseksi. Unen jälkeen uskoin, että Jennalla on kaikki hyvin tuolla jossain äärettömyydessä, minun ei enää tarvitse huolehtia hänestä, hän pitää huolta minusta.
Jennan vaikeasti kehitysvammainen pikkuveli oli tärkeä osa eteenpäin pääsemisessä, häntä piti hoitaa niin kuin aina ennenkin. Olen kiitollinen hänen erilaisuudestaan, koska normaalin murrosikäisen pojan äitinä minulla olisi ollut surtavana hänen mielentilansa myös, mutta tämä aurinkoinen loistokaveri muistutti, että elämässä on vielä paljon hyvää ja minua tarvitaan. Hänen kauttaan näin itseni ulkopuolisin silmin, arvokkaana ja tarvittuna.
Minun suruni on edelleen näiden vuosien jälkeen aaltoilevaa. Se on kuin migreeni, se on koko ajan olemassa ja kohtaus voi tulla milloin vain, missä vain. Paitsi, että ei ole estolääkitystä, ei kohtauslääkettä. On päiviä, jolloin suru on niin vahva, että en voi muuta kuin itkeä. On päiviä, jolloin voin elää ihan normaalisti. Monesti tunnen Jennan läsnäolon, esimerkiksi kun menen nukkumaan, aistin, että joku istahtaa sängylleni tai koskettaa hiuksiani. Totta kai mietin, millaista elämä olisi, jos Jenna eläisi ja hänellä olisi omia lapsia. Mutta enää en sure lapsenlapsia, joita en koskaan saa.
Surun kanssa eläminen helpottui huomattavasti, kun sain vertaistukea Huoma ry:n kautta. Käyn mielelläni vertaistukiviikonlopuissa, koska siellä vieraskin ihminen tuntuu heti tutulta ja koska asia on yhteinen, se myös ymmärretään. Huomassa jokainen tunne on sallittu ja arvokas, eikä siellä ikinä jää yksin. Siellä itketään ja nauretaan yhdessä ja hiljaa oleva on yhtä arvokas kuin tunteensa ääneen kertova.
Olen myös toiminut kokemusasiantuntijana jo yhdeksän vuotta, käynyt kertomassa tarinani monenlaisissa koulutuksissa ja tapahtumissa, eniten kuitenkin vankiloissa, niin vangeille kuin henkilökunnalle. Oman tarinan jakaminen yhä uudelleen ja uudelleen on oivaa terapiaa ja koska sen voi jakaa vieraille, sillä ei tarvitse jatkuvasti kuormittaa omaa lähipiiriä. Vuosien varrella olen huomannut itsekin, miten paljon olen päässyt eteenpäin, en enää ole vain autettava vaan voin jo itse auttaa muita.
Ei täyteen loistoon milloinkaan
päässyt kukkamme puhkeamaan.
Nuppuna taitettiin pois.
– Stiina, Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry
