Kokemusasiantuntijamme Tuula kirjoittaa menetyksestään ja surustaan.
Tuntuu melko sairaalta sanoa, että huokaisin pitkään ja helpottuneena, kun halasin tytärtäni sairaalan kappelissa – kylmää lastani. Tuntui hyvältä, että hän oli siinä tallessa lähelläni. Olin etsinyt häntä viisi vuorokautta ja sen aikana tottunut ajatukseen, että hän oli kuollut, mutta epävarmuus siitä, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut, saivat nyt kappelissa pisteen. Se, että tuttu henkilö oli riistänyt tyttäreni hengen ja piilotellut tapahtunutta ja valehdellut minulle, ei todellakaan tuntunut hyvälle. Siinä tilanteessa koston ajatukset olivat vallan suuret.
Ensimmäisestä vuodesta omat muistikuvat ovat todella hatarat: toisten kertomaa ovat unettomuus – vuorokausien valvominen, syömättömyys – mieheni syötti ja juotti, itkuisuus, suunnattomat vihan ja katkeruuden tunteet, itseni soimaaminen: olin huono äiti, kun en lastani pystynyt suojelemaan. Itsetuhoiset ajatukset täyttivät mielen yksinäisinä hetkinä. Jälkeenpäin tiedän, että kaikki tuo on käytävä läpi ja kuuluu asiaan, mutta silloin ajattelin sekoavani tyystin.
Tutustuminen Suomen oikeuslaitokseen ja lakeihin vei uskon oikeudenmukaisuudesta. Olin aina luullut, että kun toisen ihmisen hengen riistää, siinä ei kysellä lieventäviä asianhaaroja eikä puhuta, että teko ei ollut raaka. Jokainen kuolemantuottamus, tappo ja murha on raaka.
Elämältä oli tyystin pohja pois. Ei ole turha sanonta: matto vedettiin jalkojen alta. Monta ylä- ja alamäkeä on mahtunut näihin vuosiin. Onneksi tätä polkuani ei ole tarvinnut tarpoa yksin: läheiset, työtoverit, terapia ja lääkitys ovat kantaneet tähän päivään ja jo vuosia hyvään onnelliseen elämään. Suuri merkitys on ollut ja on edelleen HUOMA RY:n vertaisilla. Näin 25 vuoden jälkeen tyttäreni menetyksestä voin kirkkain silmin sanoa, että ilman HUOMAN vertaisia en olisi pärjännyt. Sieltä juontaa monet ystävyyssuhteet, ja on ollut antoisaa olla mukana Huomassa eri tehtävissä ja seurata, kuinka monet muut ovat saaneet Huomasta potkua elämäänsä.
Minulla oli ihana tytär, kauniita muistoja ei kukaan minulta vie. Ikävä iskee välillä kovakin, mutta sainhan pitää hänet reilut 19 vuotta. Suru on osa minua: sen kanssa olen oppinut olemaan. On vain hyväksyttävä menetys, mutta menetyksen tekotapaa, sitä en koskaan tule hyväksymään. Enkä pysty tekijälle antamaan anteeksi tekoa… miksi pitäisi?
Elämälle voi olla kiitollinen, vaikka suru sitä varjostaakin: jokainen päivä on uusi seikkailu ja pahempaa ei enää voi tapahtua.
Tuntuu lohduttavalle, että vieläkin pystyn “kuulemaan” tyttäreni naurun ja laulun. Uskon – siis saan uskoa, että hän on siellä jossakin ja katselee toisten lasten ja nuorten kanssa meitä Huoman äitejä ja isiä, he peukuttavat meitä, jotta jaksamme porskuttaa tätä meidän uutta elämäämme, jota meistä yksikään ei olisi halunnut.
– Tuula, Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry
