Kokemusasiantuntijamme Ann-Niina kirjoittaa menetyksestään ja surustaan.
Minun suruni on muuttunut vuosien saatossa, mutta se on edelleen läsnä olevaa todellisuutta jokaisena päivänä. Oman lapsen kuolema on niin voimakas kokemus, että menettämisen tuoman tuskan kanssa on pitänyt opetella elämään. Opetella hyväksymään se, että lapseni on kuollut – hän ei tule takaisin. En voi koskettaa häntä, en kertoa, että rakastan häntä, en nähdä ja ihastella häntä. Olen joutunut hyväksymään menetyksen ja sen tuoman kivun sekä surun osana minua.
Aika itsessään ei ole parantanut mitään, eikä tule parantamaan. Surun kohtaaminen, surusta puhuminen ja sen kirjoittaminen ulos ovat ajan myötä hoitaneet särkynyttä sydäntäni. Jälleennäkemisen toivo ja tietoisuus siitä, että näemme taivaassa, on antanut valtavasti lohdutusta, mutta nekään eivät ole poistaneet menettämisen tuomaa kipua eikä ikävää. Olen myös ymmärtänyt, että minun ei tarvitse luopua muistoista, ei edes surusta ja ikävästä, vaan niille on tilaa ja minulla on lupa olla särkynyt. Ilo ja suru voivat kulkea minussa rintarinnan. Jouduin luopumaan lapsestani, mutta rakkaudesta häneen ei tarvitse luopua. Elämääni mahtuu surun lisäksi paljon iloa, kiitollisuuden aiheita ja onnellisuutta.
Sain pitää esikoiseni 22 vuotta ja niihin vuosiin ehti kertyä paljon muistoja. Syntymäpäivä, äitienpäivä, juhlapyhät sekä muut merkkipäivät ja perheen yhteiset hetket tuovat surun aina konkreettisesti lähelle. Kipu on toisinaan jopa fyysistä, sillä keho ei unohda tapahtunutta.
Aika ajoin on myös tietoisesti annettava tilaa surulle tulla ulos, sillä huomaan, että muuten keho alkaa reagoimaan. Tiedän, että voin ikään kuin pudota syvään mustaan suruun, mutta se ei hukuta minua. Olen uskaltanut luottaa siihen, että Taivaan Isän kädet kannattelevat minua.
– Ann-Niina, Käpy Lapsikuolemaperheet ry
